Eilen istuin autossa 1000 km. Matkasta ajoin ehkä 600 km ja kyydissä loput. Aamulla kuuden maissa lähdin äitini kanssa Kainuuseen tervehtimään mummia, äitini äitiä. Ajettiin vielä samana iltana takaisin, puolen yön maissa olin kotona taas. Käymme säännöllisesti n. kerran kuussa tai hieman harvemmin tapaamassa mummia dementiahoitokodissa. Viimeksi oltiin jouluna, seuraavaksi mennään huhtikuun alussa mummin syntymäpäivää viettämään. Lapsena oli niin kovin hassua, kun mummi oli syntynyt aprillipäivänä... :)

Mummi ei tunne minua, ei tunne äitiä. Hän lepää sängyssä vuorokauden ympäri, kohottautuu hieman pystympään syömään. Mummi ei puhu, ei kuuntele, ei kommunikoi mitenkään, hän on vaan. Mutta pitää tiukasti kädestä kiinni ja silittää kämmenselkää. Muutaman tutun vakiohoitajan hän tunnistaa äänestä, silloin harvoin saattaa silmissä pilkahtaa pieni ajatuksen ja tuntemisen kipinä.

Alzheimerin tauti on rankka, varsinkin omaisille. Mummi on tuhannen kilomertin päässä, kaikin puolin mitattuna.